SUKUTUTKIMUS ON PÄÄTTYMÄTÖN SEIKKAILU

Kunnioitettu Yleisö

Valtakunnallisen Sukutapahtuman, sukututkimuspäivien ja sukuseurapäi­vien arvoisat osallistujat och Släktforskarkonferensens ärade deltagare

Rakkaat naiset ja hyvät herrat

Ärade Publik

Mina damer och herrar

Iloni ja kunniani on olla avaamassa erittäin monimuotoista Valtakunnal­lisista sukutapahtumaa, ja erityisesti ilah­duttaa arvokas tehtäväni toimia tämän kaksikielisen suurtapahtuman suojeli­jana. Erittäin suuri määrä ihmisiä on selvästikin ahertanut tämän historial­lisen tapahtuman hyväksi; haluan kiit­tää teitä lämpimästi jo tässä vaiheessa.

Jag har sett, hur stor mängd av folk har arbetat hör denna historisk hän­delse; jag vill tacka varmt er redan i detta skede.

Ohjelma on hyvä ja paljouttaan suorastaan hengästyttävä. Se ansait­se runsaan yleisön. Oheistapahtu­mat, palkitsemiset, käytännön ohjeet ja monenlaiset työpajat valottavat kiin­nostavasti sukututkimuksen eri piir­teitä, sekä onnea että ongelmia. Teoria ja käytäntö täydentävät toisiaan, niin kuin parhaimmillaankin tapahtuu, ja ihmiset pääsevät kohtaamaan toisiaan. Luulen, että se on hvvin tärkeä osa tässä tapahtumassa.

Sukutapahtuman avaaja ei pääse liik­keelle tilittämättä omaa suhdettaan sukuihin ja sukututkimukseen. Kirjoit­tihan F. M. Dostojevskikin erään teok­sensa motoksi: Kenestä ihminen puhuu mieluiten? Itsestään. Siispä puhun itsestäni. Jokainen meistä seisoo koordi­naatiossa, jonka luovat isät ja äidit ja seuraavassa polvessa samoin. Suku­puut haarovat monipuolisesti, eikä loppua olekaan. Sukututkimus on päättymätön seikkailu, sen olen saat­tanut havaita niiden kontaktien kautta, joita tämäkin tilaisuus on eteeni vyö­ryttänyt.

Olen siis Riitta Maria Vainikka, Reino Valfrid Vainikan ja Aune Maria Vai­nikan (o.s. Ruohonen) keskimmäinen tytär. Puolisoni on Toivo Verneri Uosukainen, Leevi Verner ja Impi Maria Uosukaisen (o.s. Keltanen) ainoa poika. Olen syntynyt Jääsken Ensossa, niin kuin isänikin, Äitini on syntynyt Teuvalla. Mieheni on syntynyt Ruokolahdella, nykyisellä Imatralla..Appeni on syntynytValkjärvellä Karjalankannaksella, anoppini Ruoko­lahdella Kuokkalammin kylässä. Ainoa poikamme Antti Jaakko Ilmari on syntynyt Imatralla, hänen vaimonsa Mar­lene Ine (o.s. Doktar) Helsingissä, niin kuin myös heidän tyttärensä Sofia Ine. Marlenen äiti Lenore on tyttönimel­tään Biese, langat lahjakkaaseen mor­moriin arkkitehti Ine Bieseen ja hänen mieheensä Y. M. Bieseen ja tämän äitiin kuvataiteilija Helmi Bieseen kul­jettavat pikku Sofian sukuverkkoa monella tavalla eteläiseen ja läntiseen Suomeen.

Tässä on karjalais-etelä- ja pohjois­pohjalais-helsinkiläinen verkko, joka tulee eteeni aivan lähituntumassa. Minun identiteettini on vahvasti kar­jalainen, olen kaksivuotiaana evak­koon lähtenytt Jääsken Ensosta ja asun nyt Imatralla Etelä-Karjalassa. Ikku­nastamme näkyvät vanhan Enson, nykyisen Svetogorskin tehtaanpiiput; yhtiö on amerikkalainen International Paper.

Vainikan sukua tutkitaan; ensi kesänä on juhla, johon olen lupautunut puhu­maan. Uosukaisen sukua on tutkittu, Uosukaisten suku Karjalasta ilmestyi 2002. Anoppini puolelta Keltasen sukuseura on vahva Ruokolahdella.

Vahvimmin kuitenkin on tutkittu äitini suku; äitini on Petter Hällströmin jälkeläinen, Katariinan haaraa. Minä osaan nyt jo vastata kysymykseen: Mitä haaraa? Minä vastaan: "Katarii­nan haaraa!" Kun asia oli minulle uusi, niin pitkään ihmettelin mitä se tarkoit­taa. Ainakin seitsemän teosta Häll­strömeistä on hyllyssäni ja yksi af Hällström kaupan päälle.

Tämä linja on suurin seikkailu siksi, sillä se tuli tietooni vasta kymmen­kunta vuotta sitten. Tätä se sukututki­mus juuri on. Ihmisten sukunimethän vaihtelivat, niitä otettiin, niin kuin ote­taan taas nyt. Suurenmoinen kansan­edustaja, Sotavallan kartanon isäntä Lempäälästä Sampsa Aaltio, ryhtyi selvittämään, miten olin evakossa sukulaisissa Lempäälässä. Miten ne sukulaiset siellä olivat, kun hänkin piti minua niin umpikarjalaisena. Sen perästä ei ole sukulaisia Länsi­-Suomesta puuttunut, heitä kyllä ihanasti ilmoittautuu myös Itä-Suo­messa. Määkin oon niitä Hällströmejä ja sitten taas kysytään, että mitä haaraa ja taas minä vastaan: "Kata­riinan haaraa". On Heikki Klemettiä, Jaakko Nummista, Kirsti Ala-Harjaa, Markus Aaltosta, Kalevi Kivistöä, - viimeksi ilmoittautui Esa Saarinen.

Hyvät ystävät, äidin eteläpohjalaisuus oli vahvasti tiedossa. Joka viikko äitini - joka siis todella osasi leipoa piira­koita - sanoi: "Mie en oikeistaa ossaa näitä piirakoi nii hyvi tehä, kun mie en oikeestaa oo karjalaine." Se oli niin kuin tunnustaututninen omaan men­neisyyteen. Alex Ruohosen, hänen isänsä, ensimmäinen vaimo Helga Maria (o.s. Kalmgren) kuoli seuraa­van lapsen synnytykseen, ja parivuo­tias pikku Aune siirtyi isänsä kanssa Kannakselle. Ja siinäkin perheessä oli "siun lapsii ja miu lapsii ja meiä lapsii", tällaisia uusperheitä oli paljon, niin kuin on nytkin, jolloin ovien nimikil­piin ei tahdo mahtua kaikkien perhei­den sukunimien kirjo. Ennen syynä olivat varhaiset kuolemat, nyt etäälle kasvamiset ja monet muut avioerojen syyt.

Äidissä kyllä oli aimo annos Teuvan rivakkaa, hän oli tumma ja tulinen ja hyvin vahva nainen, monipuolinen tekijä. Isä taas oli seuramies, taitava ammattimies, sähköasentaja, musiikkimies, joka soitti mitä vain. Molemmat lauloivat. Me lauloimme ja luimme koko perhe. Meillä isä luki ääneen lapsille satuja ja kiireiselle vaimolleen sanomalehtiä. Koti on levon ja luottamuksen ja akkujen lataamisen paikka.

Ja perhe on suvun perussolu. Sitä pitää vain viljellä, minä soisin perheen ja suvun lämpöä kaikille. Niin syntyy oikealla tavalla lauman lämpöä, eikä kaaosta. Nykyisin liian usein lähimpiä omaisia ovat viranomaiset.

Kovin tärkeitä ovat olleet myös iso­vanhemmat sekä tädit isän puolelta ja eno äidin puolelta. Sittemmin olen ilomielin kohdannut kaikki sukulaiset, jotka elämä on antanut tavata. Tätä nykyä poikani myötä Uosukaisen suku on saanut minusta kenties vahvimman otteen. Ja Marlene-miniän ja pikku Sofian myötä suomenruotsalaisuus on tullut perheeseemme ihanalla tavalla. Tämä maa on suuri ja pieni samalla kertaa ja molemmilla kotimaisilla. Tilanne muuttuu edelleen kansainvä­lisen kehityksen myötä, minä uskon suvun merkityksen vain kasvavan. Tosin sukulaissielut voivat löytyä myös ystävistä, vieläpä historiasta, niin kuin minä olen löytänyt itselleni Tekla Hul­tinin, joka oli ensimmäisiä kansan­edustajia - suurenmoinen nainen!

Ihailemani, taannoin edesmennyt akateemikko Eino Jutikkala on lau­sunut Sukuviestille 1998: "Nimi sitoo maahan." Juureva hämäläinen henkilö varmasti ajattelee näin. Paljon labii­limpi tilanne on meillä karjalaisissa suvuissa. Nimet liittyvät ennen muuta ihmisiin, maasidos on vaikean hakemi­sen takana. Minusta on hauska muis­taa, miten professori Pertti Virtaranta kutsui minua neiti Vainikaksi kuole­maansa asti. Professori Kai Laitinen taas kutsuu minua lisensiaatti Uosu­kaiseksi, olenpa mikä valtioneuvos tahansa. Nimistä sukulaisetkin tun­nistetaan, kaukaisemmatkin. Mieleeni muistuu kohtaaminen Ateenan len­toasemalla 1972. Muuan viehättävä meitä, miestäni ja minua, vanhempi sairaanhoitaja näki mieheni laukusta Uosukaisen nimen. - Päivää, oottaks työ niit Valkjärve Uosukaisii? Mie oon Muolaan Himasii, ja myö taijetaa olla sukkuu. Eikä siihen paljon aikaa tarvittu, kun mieheni luetteli ja hän luetteli ja sukulaisiahan sieltä löytyi. Niinhän se käy! Nimet paljastavat, yhteiset verkot suovat iloa. Nimet ja murteet ovat entistä tärkeämpiä, eivätkä ne kuole, muuntuvat hieman ajan myötä. Nyt Inkerin Suomen murre on nyt oikein suurissa vaikeuk­sissa, mutta kyllä Suomessa olevat murteet voivat erittäin hyvin. Mutta nekin tarvitsevat hoivaa, ne tarvitse­vat kunnioitusta.

Miksi sukututkimus juuri nyt on, näin ymmärtäisin, ennennäkemättö­män laajaa ja monipuolista? Muitten­kin kuin Hällströmin.

Ensinnäkin Suomen eduskunta on jo täyttänyt sata vuotta, ja Suomen tasavalta täyttää 90 vuotta. Parlamen­taarinen kehitys on luonut pääpiirteit­täin vakaan, vieläpä vauraan vaiheen ja kiintoisaa oli, että siitä vuodesta 1917 alkaa myös sukututkimus. Monet ongelmalliset vaiheet ja perusköyhyys ovat jääneet taakse, jos kohta tietysti poikkeuksia on. Koulutustaso on noussut, elämä on käynyt helpommaksi sodan jälkeisiin aikoihin verra­ten. Meillä on varaa suunnata aikaa ja osaamista kysymykseen, mistä me tulemme, mitkä ovat juuremme, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Iden­titeettiä etsitään.

Muut sanovat meille kyllä

miltä näytämme.

Mitä me olemme

se meidän on tiedettävä itse.

Lassi Nummi on runossaan esittänyt haasteen, johon meidän on vastattava. Sukututkimus osaltaan raottaa identi­teettimme salaisuuksia.

Toiseksi teknologia ja tietotekniikka mahdollistaa sukututkimustyön aivan uudella tavalla ja teholla. Arkistoja avataan; niiden aineistoja digitalisoi­daan, oppi leviää. Sukututkijoilla on käsillä uudet aarteet, mikä luonnolli­sesti motivoi. Mutta aivan varmaa on, että tieto lisää myös tuskaa. Erilaiset oikeudet immateriaalisten eli aineet­tomien asioiden käytössä mutkistuvat varmasti. Tietosuojakäytänteet puhut­tavat ja pohdituttavat jo vakavasti.

Kolmanneksi myös DNA-tutkimus luo uusia mahdollisuuksia varmentaa oikeita olettamuksia ja korjata vääriä. Geenit ovat ihmeellinen asia. Minusta kyllä on hyvin erikoista, miten etäisetkin, tuntemattomat sukulaiset saatta­vat puhua, liikkua, elehtiä ja olla niin tutulla tavalla ja jotakuta läheistä muis­tuttavalla tavalla, ettei tiedä itkeäkö vai nauraa. Mutta vakava asiahan tämä on, että geenitutkimus ja sukulaisten vertailu saattaa auttaa vaikeiden sai­rauksienkin tunnistamisessa ja sitä tietä parantamisessa. Se on merkittävä asia.

Hyvät kuulijat, Bästa Åhörare

Efter min mening, släktforskning stärker individualitet och livskvalitet. Tävling om människornas tid är hård. Jag tror, att släktforskning och släkt­sällskap - såsom den bästa litteratu­ren - hjälper oss alla veta, vad som menar att vara finländare, och förstå, vad som menar att vara europeare.

Jag önskar den bästa succes och god fortsättning till ert arbete och förkla­rar den vida och fina släkthändelsen vidöppnad.

Sukututkimus vahvistaa käsitykseni mukaan yksilöllisyyttä ja elämänlaatua. Kilpailu ihmisten ajasta on ankara. Minä uskon, että sukututkimus ja sukuseurat hyvän kirjallisuuden tapaan auttaa meitä kaikkia tietämään, mitä on olla suomalainen, ja ymmärtämään, mitä on olla eurooppalainen.

Toivotan teidän työhönne mitä parasta menestystä ja hyvää jatkoa ja julistan valtakunnallisen sukutapahtu­man avatuksi.